Makasin liikkumatta koko päivän.

Se oli helppoa, sillä minulla ei ollut lainkaan jäseniä eikä päätä.

Illan tultua kumppanini palasi ja kiinnitti jalkani paikoilleen.Saman tien hän levitti ne ja niiden väliin asettuen kyseli samalla leppoisasti, miten päiväni oli sujunut. Mutta saatuani jalkani takaisin potkaisin häntä turpaan ja potkin sitten talomme seinään aukon, josta juoksin tieheni.

Oli jo pimeää.Vailla silmiä en varsinaisesti nähnyt mitään, mutta aistin alkavan perjantai-illan väreilynä ihollani. Kyräilin varjoista ihmisiä, jotka metroasemalla halailivat toisiaan ja mietin, mitä sellaista heillä oli, mitä minulla ei ollut.

Juoksin. Juoksin koko sen yön lainkaan väsymättä.

Aamunkoitteessa kohtasin hänet, prinsessan. Hän teki minulle mansikkahillosta suun, jotta voisimme suudella, ja lainasi silmiään. Näin maailman kauniimpana kuin koskaan.

Mutta kun tuuli on noussut ei sitä käy enää pysäyttäminen. Ja niin mekin tempauduimme eroon toisistamme, ehkä kohdataksemme taas. Sillä välin löysin monia muita, jotka olivat kaikki innokkaita tekemään minusta mieleisensä. He kiinnittivät minun milloin mitäkin; joku halusi tehdä minusta lapsensa ja laittoi hartioilleni herttaisen nuken pään, joka osasi sanoa vain yhden ainoan sanan, jotkut sanoivat, että minun oli jo aika astua mukaan yhteiskuntaan ja antoivat minulle käsiksi robotin ahkerat kädet ja pääksi vanhan nauriin.

Kaikki nuo ravistelin itsestäni irti ja jatkoin juoksuani. Viimein, kun ilta tuli, seisoin kultaisen sillan luona ja katsoessani alaspäin huomasin pudottaneeni matkalla itsestäni kaiken. Lopulta saatoin hengittää vapaasti.

Nousin niille siiville, jotka aina ilmestyvät, kun se on tarpeen, ja kohosin lentoon.



Kristiina